Seuran arkisto

Pieni sininen arvoitus

Fennekit – tai haamuketut, joina mytologiamme ne tuntee – ovat Feonin vapautussodan jälkeisille sukupolville tuttuja neiti Duffelin karmivista lastenkirjoista. Kansantieteen näkökulmasta kiinnostavan tutkimuksen kohteen fennekeistä tekee se, että taidehistoria sekä arkeologiset löydökset Seleesiassa ja Dwyrin mantereella antavat kutkuttavia viitteitä siitä, että myyteillä saattaa olla oletettua vankempi pohja todellisuudessa.

Kansantiet. toht. rouva A. Fardufel, Jharondan yliopisto

On fennekki viisaampi kuin sata jänistä,
älä sitä yritä juksuttaa tai vetää välistä!

Se salassa valvoo sun opintietä,
joten nyt tiedät, mikä toisinaan kiusaa mieltä.
Se on fennekki lähellä toisella puolen,
sieltä se pitää sun kotitehtävistä huolen,
se huomaa ketkut ja metkut ja juksauksen,
ja sen jälkeen aiheuttaa kohtauksen.

Se viekkaudella varastaa helmitaulun,
unohtamaan laittaa sut tuulen laulun,
uidessa pistää veden takertumaan korviin,
lietsoo takasta kipinät hormiin.
Ja kah, katosi muistista kaikki elementit!
Milläs ne sitten kokeissa tentit?

Tee läksysi siis sä huolella,
tai fennekki nappaa ne ja pitää toisella puolella,
Ei auta silloin vaikerrus tai itku,
oma vikasi, kun olit niin ketku.

Oheinen lainaus on kaikkien rakastaman satutädin neiti Duffelin fennekkiä ja opintietä käsittelevästä runosta, joka on onnistunut traumatisoimaan alaluokilla jo useita seleesisukupolvia. Kukapa ei kokisi oloaan hankalaksi, jos tekemisiäsi valvoisi haamukettu näkymättömästä maailmasta! (Tosin allekirjoittanut on saanut tietoonsa, että toisinaan fennekkejä on yritetty houkutella esiin hoitamalla kotitehtävät tahallisen kehnosti.) Runosta on myös lähtöisin kaikille tuttu sanonta se taitaa olla fennekin viemä, mikä arkikielessä merkitsee tehtävää, jota asianomainen ei ole laiskuuttaan saanut vielä hoidetuksi.

Fennekki on kaikille tuttu olento satujen maailmasta. Kuten oheinen lastenruno viittaa, tarujemme mukaan fennekit oleskelevat enimmäkseen kääntöpuolella, varjomaailman näkymättömässä todellisuudessa, mutta ne pystyvät vaikuttamaan aurinkojen maailman asioihin henkiolentoina. Suuresta tarmokkuudesta ja aiheen parissa vietetyistä vuosista huolimatta Seuran tutkijat eivät ole onnistuneet löytämään pitäviä todisteita sille, että fennekin kaltaisia olentoja olisi todella olemassa.

Fennekkien kohtaamisesta on kirjattu ylös muutamia tapauksia, mutta tulilintujen lähdön jälkeen ne rajoittuvat lähinnä mantereelle muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Jotkin näistä kohtaamisista vaikuttavat täysin selittämättömiltä. Usein onkin epäilty valoilmiötä, kaasupurkausta tai poikkeuksellisia valaistusolosuhteita. Saattaa myös olla, että fennekkihavainnot öiseen aikaan johtuvat seleesien vaihtelevasta kyvystä erottaa värejä pimeydessä. Tosin myös haastatellut ihmiset ovat väittäneet nähneensä sinisiä kettuja yöaikaan, mutta harmillisen usein havaitsija on ollut tilanteessa yksin ja tapauksen jälkeen kohtalaisen järkyttynyt.

Eräs fennekin nähnyt vuonoalueella asuva seleesialainen harrastelijataiteilija kuvasi haamuketun kohtaamista useissa töissään. Hänen nimensä ei valitettavasti ole säilynyt jälkipolville toisin kuin mittava määrä puukaiverruksia. Hänen tekijyyteensä viitataan usein kirjaimella D., joka on tauluissa signeerauksena. Jäämistöstään päätellen D. näki useita muitakin mielikuvitusolentoja kuin fennekkejä, joten teosten todistusvoimaa ei voida pitää kovin luotettavana.

Ovatko haamuketut havainnoista huolimatta puhtaasti mielikuvituksen tuotetta?

Fennekki mytologiassamme

Useista muinaisista luolakaupungeista eri puolilla Seleesiaa on löydetty suurikorvaista kettua esittäviä maalauksia. Yleensä ne on kuvattu pienen koiran kokoisiksi. Vaikka väriaineet ovat vuosisatojen saatossa haalistuneet, Seuran tutkijat uskovat sävyn olleen alun perin lähellä kirkasta sinistä. Tai sinivalkoista. Tämä on syy, miksi fennekkien on epäilty sekoittuneen kansan suussa Dwyrin pohjoisilla alueilla asuviin lumikettuihin, jotka ovat valkoturkkisia. Ainikiassa tiedetään asustavan hiekanvärisiä kettuja, joilla on fennekkimäiset suuret korvat, mutta sinistä ketuntaljaa ei ole toistaiseksi löydetty mistään. ¹

Eräiden arkeologien mielestä muinaiset esi-isämme palvoivat fennekkejä jumalolentoina, sillä niiden uskottiin olevan yhteydessä mahdin virtauksien lähteisiin maailman näkymättömällä kääntöpuolella. Fennekki on mytologiamme mukaan olento, joka pystyy loikkaamaan tästä todellisuudesta kääntöpuolelle ja takaisin, toisin sanoen, ottamaan näkyvän ilmentymismuodon tai muuttumaan puhtaaksi energiaksi. Tämä saattaa selittää poikkeuksellisen turkin värin. Tarustomme tuntee myös muutamia muita olentoja, jotka voivat toimia välittäjinä kahden maailman välillä, mutta fennekki on niistä tunnetuin. Kun jumalillamme vielä oli kasvot, fennekkien uskottiin voivan välittää rukouksia näkyvästä maailmasta heidän korviinsa. ²

1) Ellei oteta huomioon karnevaalihuijauksena tunnettua tapausta, jossa koko kiertävän sirkuksen väki oli uskoteltu luulemaan, että sirkuksen omistajan vaimon katraakintaljoista pienikokoisen ketun luurangon päälle ompelema täytetty kummajainen olisi aito fennekki. Sirkuksen väki uskoi fennekkiinsä niin lujasti, että sai vakuutetuksi myös historiallisen sankat joukot maksavaa yleisöä. ”Arduin ihmeestä” kirjoitettiin laajalti myös lehdissä pari vuotta Vapautussodan jälkeen. Lopulta huijaus paljastettiin. Tapaus johti laajaan oikeusjuttuun, sillä kävi ilmi, että sirkuksen johtajan suvussa oli esiintynyt näkijyyttä. Hänen epäiltiin lumonneen osan työväestään, jotka vaativat tietenkin tuntuvia korvauksia. Lopulta selvisi, että kyse oli ollut mutkikkaista suhdekuvioista, sirkuksen taloudellisesta tilanteesta ja maksamattomista palkoista. Vaimo tunnusti oikeudessa yrittäneensä pelastaa miehensä liiketoimen väärentämällä fennekin. Sirkuslaiset takertuivat toivoon tulevasta menestyksestään niin kovasti, ettei kenellekään tullut mieleen väittää Arduin ihmettä väärennökseksi, tai sitten he ymmärsivät tapauksen taloudellisen puolen. Mitään todisteita lumouksesta ei löytynyt, ja työntekijöiden vaateet raukesivat. Sirkuksen johtaja sen sijaan masentui ja erosi vaimostaan, sillä hän kaikista seleeseistä oli uskonut fennekkiinsä lujimmin.

2) Käskemisen kyvyn yleistymisen myötä käsitys jumaluuksista laajeni koskemaan elementtejä luonnon pyhinä kokonaisuuksina, jotka lopulta kietoutuvat kaikki yhteen, eikä yksittäisinä jumalina tai jumalattarina. Persoonalliset jumalat unohtuivat historian saatossa muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Heistä neljää tärkeintä rukoillaan yhä: Näkijäneitsyt, Tuuletar, Tuletar ja Vedetär. Vaikka viimeisen kolmen kirjoitusasu viittaa selvästi feminiiniin, jumaluudet ovat laajalti tunnettu sukupuolettomina. Nimet vaihtelevat alueen mukaan. Yleensä Näkijäneitsyen lisäksi naispuolisena hahmona kuvataan veden jumalar. Tuli on yleensä miespuolinen, tuuletar puolestaan hahmona androgyyni.

Todistusaineistoa toisaalta

Fennekit tunnetaan myös Dwyrin mantereella, vaikka ihmisten ei uskota olleen lainkaan tekemisissä seleesien kanssa aikakautena jolloin fennekkimaalaukset luolakaupunkeihimme on todennäköisesti tehty. On huomattu, että ihmisten fennekkihavainnot ja niitä kuvaavat teokset ovat todennäköisesti jopa vuosituhansia nuorempia kuin omamme. Tästä syystä on spekuloitu, että fennekit saattoivat siirtyä Seleesiasta mantereelle varhaisessa kirjaamattoman historian vaiheessa, joka ajoittuu aikaan ennen tulilintujen lähdön.

Adamorin liittovaltion ja Nordinian kuningaskunnan erämaiden villeillä heimoilla, suomaalaisilla, tiedetään olevan uskomuksia, joissa on selviä yhtäläisyyksiä seleesien taruston kanssa. He palvovat sinisiä kettuja yhä yhtenä eläimellisistä jumalhahmoistaan, ja pystyttävät niille toteemeja pyhille paikoilleen.

Fennekkihavaintojen esiintyvyyttä ei ole toistaiseksi tutkittu Seuran toimesta Seleesiaa, Ainikiaa ja Dwyriä laajemmalla alueella. Saattaa olla, että samankaltaisia havaintoja on tehty laajemmaltikin ihmisten maailmassa.

Ovatko ne totta?

Fennekkejä on kuvattu niin lastenloruissa, luolamaalauksissa kuin kaunotaiteissammekin. Todisteiden suhteen kyse on lopulta pelkistä kuvista, joiden tekijät eivät ole vuosisatoihin olleet kertomassa näkemästään. Mikäli fennekkejä on ne vaikuttavat haluttomilta näyttäytymään ihmisille tai seleeseille. Saattaa myös olla, että ne ovat yksinkertaisesti kuolleet sukupuuttoon tai hylänneet kokonaan fyysisen olomuotonsa, mutta tällaisia arvioita pidetään tiedepiireissä yleisesti haihatteluna.

Sinisen värin symbolisuudesta seinämaalauksissa on käyty kiivasta keskustelua taidehistorian tutkijoiden kesken. Jotkut tahot ovat vankasti sitä mieltä, että fennekkimaalausten sininen sävy viittaa yksinkertaisesti kettuun, joka on kohdattu yöllä, eikä suinkaan olentoon, jonka turkki olisi aina sininen.

Kuvaukset nokkelasta ja vikkelästi katoavasta haamuketusta ovat tuoneet oman sinisen lisävärinsä lauluihimme ja legendoihimme vuosisatojen ajan. Ja kukapa ei rakastaisi puuhkahäntäistä kultasilmäistä olentoa, jolla on hellyyttävän suuret korvat ja kultaiset nappisilmät?

Monet lukijat – myös allekirjoittanut itse – ovat ehkä toisinaan lapsosina nukkumaan mennessään toivoneet salaa fennekin ilmestyvän sängyn alta tai seisovan äkkiä ikkunalaudalla. Hyvin suoritetusta kokeesta on fennekki saattanut jättää palkinnoksi tyynyn alle karamellin tai pari, mutta yksikään lapsi ei ole vielä koskaan herännyt sen käyntiin.

Vikkeliä otuksia joka tapauksessa – olivat ne todellisia tai eivät.

Artikkeli on lyhennelmä Seuran julkaisemasta sarjasta ”Myytit ja legendat meillä ja mantereella”
(nide 11, julk.v. 526 jt.)

Toinen pulssi, mahti ja magia

Ihmiset pystyvät näkemään ja kokemaan ainoastaan magian. Seleesien maailmassa asia on mutkikkaampi. Yksinkertaistettuna toinen pulssi on seleesien tapa muuttaa mahtia magiaksi, ihmisaistein havaittavaan muotoon. Tämä Seuran artikkeli tarjoaa termien selitykset ja selventää niiden yhteydet toisiinsa.

Seleeseille maailma on kuin loputon meri marmorikuulia. Koko olevaisuus koostuu pienistä hiukkasista, joista jokainen hiukkanen on yksittäinen kuula.¹ Seleeseillä on ihmisnäkökulmasta ylimääräinen aisti, jota he nimittivät pelkästään pulssiksi, kun taas sydämen pulssia kutsutaan sykkeeksi. Ihmisten keskuudessa puhutaan kuitenkin toisesta pulssista. Tätä termiä käytämme selvyyden vuoksi myös tässä artikkelissa.

Yksittäinen marmorikuula, eli olevaisuuden pienin hiukkanen, esitetään selvyyden vuoksi graafisesti yleensä kahtena pallona, jotka ovat vierekkäin ja kosketuksessa toisiinsa, vaikka tosiasiassa ne ovat täydellisesti limittäin. Määritelkäämme varjojen puolen pallo mustaksi ja aurinkojen puolen pallo valkoiseksi. Maailma on hiukkasten liikettä. Valkoiset pallot huojahtelevat suuntaan ja toiseen, ja mustat pallot, jotka ovat niihin ikuisessa yhteydessä kuten varjo omistajaansa, liikkuvat valkoisten pallojen mukana.

Seleesien kyvyt perustuvat mustien pallojen vaistoamiseen ja liikutteluun. Seleesi kykenee silti havaitsemaan ainoastaan jo olemassaolevan liikkeen ja voimistamaan sitä. Liikkeen voimistamista kutsutaan mahdin kanavoimiseksi. Seleesi ohjailee mahtia kanavoimalla mustia palloja haluamaansa suuntaan. Koska mustat pallot liikkuvat, myös valkoiset pallot liikkuvat samanaikaisesti ja täsmälleen samaan suuntaan. Jos minkäänlaista liikettä ei ole, seleesi ei sitä myöskään kuule (termin selitys jäljempänä).

1) Suomentajan huomautus: yleistä Kaksosaurinkojen maailmasta
Meidän maailmamme käsitteistöllä todellisuuden pienimmät hiukkaset tarkoittavat atomeja. Seleesien aistimaailmassa on ihmisaisteille tuntematon taso, varjomaailma, joka on limittäin näkyvän todellisuuden kanssa. Se on vähän kuin taustasäteily, jota me emme näe tai tunne. Näkyvää todellisuutta nimitetään aurinkojen maailmaksi. Meidän maailmankuvastamme poiketen seleesien atomi sisältää myös aurinkojen maailman limittäisen ulottuvuuden, eli varjojen tason (viitataan useimmiten sanoilla varjomaailma, kääntöpuoli, varjojen puoli). Kaksosaurinkojen atomi muodostuu siis kahdesta tasosta: atomi (aurinkojen puolella) + atomin varjo (varjojen puolella). Näiden uskotaan olevan täysin limittäiset. Jos olisit itse kaksosaurinkojen maailman atomi sinusta olisi täsmällinen kopio varjojen puolella juuri täsmälleen sillä kohtaa ja sen muotoisena kuin juuri nyt olet.

Mahti

Teknisesti mahti on yhtä kuin koko varjomaailma. Se on aurinkojen maailman limittäinen taso. Kansankielessä mahdilla tarkoitetaan liikettä, jonka seleesi pystyy aistimaan varjomaailmassa. Mahdin kanavoiminen on tämän liikkeen kanavoimista.

Hiukkastasolta katsottuna mahti muodostuu yksittäisistä varjohiukkasista, mutta arkikielessä kokonaisuutta nimitetään yksinkertaisesti sanalla ”mahti.” Mahdin liike (eli varjomaailman liike) on sidoksissa aurinkojen maailman liikkeeseen, ellei seleesi puutu siihen toisella pulssillaan, josta kerromme seuraavaksi.

Toinen pulssi

Tällä termillä kutsutaan seleesien ylimääräistä aistia, joka mahdollistaa varjomaailman kokemisen. Seleesit ovat siis kosketuksissa mahtiin toisen pulssinsa kautta. Kokemuksen voimakkuutta voi säätää: seleesi voi jättää pulssinsa tuntemukset lähes huomiotta (kuten sinä jättäisit huomiotta esimerkiksi kahvilassa soittavan orkesterin musiikin), tai hän voi kohdistaa siihen täydellisesti huomionsa ja voimistaa aistikokemustaan (kuten sinä keskittyisit alkaessasi kuunnella tarkasti orkesterin soittamaa kappaletta).

Toinen pulssi liikkuu varjomaailman täyttävän mahdin sisällä. Mahti kulkee aina varjona aurinkojen maailman hiukkasten mukana. Mahdin virtaukset perustuvat siis aurinkojen maailmassa tapahtuvaan liikkeeseen, joka tapahtuu mahdista (eli mustista palloista) huolimatta. Mustat pallot seuraavat valkoisia.

Seleesi aiheuttaa toisella pulssillaan päinvastaisen: valkoinen pallo alkaa seurata mustaa.

Mustien pallojen virtausten suunnan ja ominaisuuksien muuttamista, joka vaikuttaa väistämättä myös valkoisiin palloihin (kuten nopeus tai lämpötila), kutsutaan mahdin kanavoimiseksi. Seleesi kokee sen liikkeen tuntemuksena, jota usein kuvataan aaltomaiseksi värähtelyksi, joka toistaa tiettyä rytmiä. Tämä rytmi on yksilöllinen. Jos se olisi laulu, saman suvun jäsenet laulaisivat samaa laulua omalla äänellään. Oman toisen pulssinsa pystyy tuntemaan vartalossaan, mutta koska se suuntautuu lähes poikkeuksetta vartalon äärien ulkopuolelle kyse on enemmän kaiusta tai säteilystä. Toista pulssiaan käyttävän seleesin vieressä seisova seleesi kokee tämän pulssin paljon voimallisemmin. Ihokosketus tietyille alueille vahvistaa tuntemusta.²

Toisen pulssin lähde on jäljitetty uniaivoihin, jotka sijaitsevat seleesin kallon takaosassa rustoisen kuiskausluun alla. Uniaivojen toiminnan vilkkaus riippuu yksilöstä.

Vaikka pulssissa (ja varsinkin käskemisessä, josta jäljempänä) on paljon persoonallisia eroja, voidaan yleensä määrittää selkeästi jokaisen seleesin oma elementti – tuuli, tuli, vesi tai näkijyys. Näkijyys on toisen pulssin käyttämisen hienomekaniikkaa ja usein yhteydessä johonkin kolmesta elementistä.³

2) Seleesi pystyy havaitsemaan jonkun muun toisen pulssin mikäli kuuntelee samanaikaisesti elementtiä, jota aistiaan käyttävä seleesi pyrkii käskemään tai tunnustelemaan. Uniaivojen rasitus aiheuttaa yliherkistyneen tilan, joka vaikuttaa myös muihin aisteihin. Tämä on yleisimmin käskemisen seurausta, joka laimenee muutamassa tunnissa, päivissä tai ääritapauksessa viikoissa. Toipuminen voi olla äärimmäisen tuskallista, sillä seleesin saattaa olla vaikea hillitä tai sulkea mielestään aistikokemuksiaan. Tähän on vain yksi lääke, jinxia (kansanomaisemmin jinksa). Toisinaan ”ylikuumenneet” uniaivot saattavat aiheuttaa jopa kooman kaltaisen tilan, aistiharhoja, vartalon rajojen hämärtymistä tai persoonallisuuden muutoksia. Tuolle tilalle on ominaista, että seleesin pulssi takertuu hänen elementtinsä liikkeiden mukaan ilman, että seleesi voi hillitä tai estää sitä.

3) Maa ei kuulu seleesien elementteihin, sillä he pystyvät havaitsemaan vain liikkeen. Näkijyyttä voisi pitää myös eräänlaisena eetterinä (toim. huom.).

Toisen pulssin käyttämisen kolme tasoa

Kuunteleminen on toisen pulssin käyttämisen ensimmäinen taso. Seleesi vaistoaa, että tietynlaista liikettä todennäköisesti on. Ihminen pystyy samaan aistimukseen ihollaan. Seleesin vartalon ääret eivät ole aina hänen ihonsa pinnalla, vaan hän pystyy halutessaan kurottamaan vartalonsa ulkopuolelle. Tällaista aistikokemusta ihmisillä ei ole ellei lasketa unennäköä. Kuunteleminen ei kuitenkaan eroa paljon siitä, kuin tunnustelisit käsivarren mitan päässä jotakin. Seleesi vain yltää hiukan pidemmälle kuin sormenpäänsä, mutta hän ei laajenna ääriään vielä kovin kauas. Kuuntelemista voisi kuvailla samankaltaiseksi kokemukseksi lähiympäristöstä, kuin jos tuntisit hellan levyn lämmön pitämällä kättäsi levyn yläpuolella. Sinun ei tarvitse varsinaisesti koskea, nähdä, haistaa tai maistaa hellaa tietääksesi, että se on kuuma.

Tunnustelu on toisen pulssin käyttämisen toinen taso. Kaikki seleesit eivät välttämättä pysty tähän, ja heidän kykynsä rajoittuu pelkkään liikkeen kuunteluun, joka ei riitä suurempien kokonaisuuksien hahmottamiseen tai hallintaan. Tunnustellessaan seleesi tarkkailee elementin olemassaolevaa liikettä itsensä ulkopuolella. Hän voi esimerkiksi ilman liikkeestä päätellä minkä muotoinen olento lähistöllä liikkuu, vaikka ei pystyisi näkemään, kuulemaan, haistamaan, maistamaan tai tuntemaan sitä. Hän siis näkee olennon muodon ja nopeuden ja liikkeen suunnan ilman ihmisaisteja. Seleesi tuntee aistillaan minkälainen otus marmorikuulien meressä kahlaa, sillä se liikuttaa väistämättä myös ympärillään olevia palloja, jotka tuuppivat toisiaan.

Käskeminen on toisen pulssin käyttämisen hienostunein ja vaativin muoto. Se perustuu mustien pallojen liikutteluun. Seleesi tavoittaa aistillaan ihmisaisteille tuntemattoman mustan marmorikuulameren, eli varjojen puolen, kun hän laajentaa vartalonsa ääriä toisella pulssillaan. Pulssin kantamassa on yksilöiden välillä huomattavia eroja. Seleesit eivät pysty havaitsemaan yksittäisiä hiukkasia, vaan ainoastaan suurempia hiukkasten ryhmiä. Näitä ryhmiä luonnehditaan useimmiten virtauksiksi. Seleesi näkee liikkeen laajennettujen rajojensa sisäpuolella ja ohjaa sitä toisella pulssillaan haluamaansa suuntaan. Kokeneimmat osaavat ennakoida mitä käskemisen äärien ulkopuolella tapahtuu ja varautua myös tulevaan liikkeeseen.

Seleesien käsitys maailman rakenteesta

Palatkaamme vielä hetkeksi tarkemmin noihin marmorikuuliin.

Koko maailman muodostavan marmorikuulameren yksittäiset kuulat koostuvat seleesien näkemyksen mukaan siis kahdesta osasta: mustasta ja valkoisesta. Käyttäessään sanaa mahti seleesit tarkoittavat mustien pallojen muodostamaa ihmissilmille näkymätöntä sammakonkutua. Toinen pulssi virtaa mahdin lomassa mustasta pallosta toiseen äärettömän nopeasti.

Mahti kokonaisuutena on yhtä kuin varjomaailman hiukkasten liike, johon seleesi pystyy vaikuttamaan toisen pulssinsa tuuppiessa mustien pallojen suurempia ryhmiä. Mustat pallot vaikuttavat valkoisiin palloihin. Sen seurauksena näkyvässä maailmassa tapahtuu muutos, magia. Tavallisesti tilanne on päinvastoin: valkoinen pallo ohjaa mustaa.

Magia

Magia on mahdin ilmentymä aurinkojen maailmassa, eli mahdilla aikaansaatu muutos, joka on seurausta elementtien käskemisestä, eli mahdin kanavoimisesta. Sen voi havaita ihmisaisten. Magiaa voi olla valoilmiö, tuulen suunnan muutos, veden virtauksen muutos, lämpötilan muutos tai vaikkapa tulen liekkien kasvaminen.

Mahti on olemassa ainoastaan varjojen puolella, magia ainoastaan aurinkojen maailman puolella.

Tästä syystä puhutaan laittomasta magiasta eikä laittomasta mahdista, sillä ihmiset eivät voi aistia mahtia. Magianpelko on pelkoa mahdin ilmentymiä kohtaan. Kun puhutaan elävästä mahdista, puhutaan mahdin liikkeestä tai muovautumisesta, joka ei ole vielä ilmentynyt ihmisaistien maailmassa magiana.

Teksti on Seuran opetuskäyttöön julkaisema artikkeli (nide 5, julk.v. 519 jt.)

Loreldonin nimissä – tunnetun sanonnan alkuperästä

Siinä missä ihmisillä on tapana vannoa jumalten nimeen, huudahtavat seleesit yleensä Loreldonin nimissä. Sanontaa käytetään yleisimmin päiviteltäessä tai kun yritetään painokkaasti vakuuttaa keskustelun vastapuoli. Mutta mistä tuo kuuluisa sanonta alunperin on lähtöisin?

Jokainen Seleesiaan matkustava herra tai rouva, joka on kunnioitettavasti opiskellut valtakielemme alkeet, kuulee todennäköisesti jo ensimmäisten matkapäivien aikana tämän seleesien rakastaman sanonnan. Ehkä joku lapsukaisistamme pudottaa illallispöydässä leivoksensa ja yrittää vakuutella pöyristynyttä äitiään: ”Loreldonin nimissä, se oli vahinko!” Ehkä matkustavaisemme kuulee, kuinka nuori seleesimies kohottaa hattuaan ohikulkevalle seleesittärelle ja hengähtää ihastuneena: ”Loreldonin nimissä, te suorastaan säkenöitte!” Saattaa olla, että matkustavaisemme korvat tavoittavat sikarihuoneessa viereisestä pöydästä kantautuvan kiihkeän poliittisen debatin: ”Loreldonin nimissä, hyvä herra, teidän kantanne on harkitsematon!”

Kuka on tuo kuuluisa Loreldon, jonka nimeen seleesit kotipaikasta riippumatta niin kiihkeästi vannovat ja vakuuttelevat? Lähestyimme kirjeitse herra R. Fordaleytä, joka on ansioitunut Soleidan Akatemian kielitieteenlaitoksen tutkija. Kunnioitettu herra Fordaley vastasi meille viivyttelemättä:

”Toisin kuin Akatemiassamme vierailevilla ihmisillä on tapana olettaa, Loreldon ei ole jumala. Sanonnan etymologinen tausta juontaa juurensa varhaishistoriaamme ennen ajanlaskumme alkua. Loreldon oli ensimmäinen seleesi, joka pystyi käskemään elementtiä. Muutamista säilyneistä dokumenteistä on voitu päätellä, että hän oli todellinen historiallinen henkilö, sillä hänen teoistaan on säilynyt jälkipolville laulujen ja sankaritarujen lisäksi myös muutamia kirjallisia merkintöjä.

Don-pääte on nykyisin vakiintunut miespuolisen nimen päätteeksi, mutta aikakirjoissamme sillä viitataan toisinaan myös seleesittäriin. Etelärannikolta löytyneissä luolakaupunkien maalauksissa Loreldon esitetään miehen hahmossa, mutta pohjoisessa tilanne on sangen kutkuttavasti päinvastainen. Arkeologiset löydökset ja taidehistoriamme eivät paljasta aukottomasti oliko hän mies vai nainen. On jopa esitetty valistuneita arvauksia, että kyseessä ei ollutkaan yksi henkilö vaan kaksoset, mies ja nainen. Seleesimies olisi ollut etelän heimopäällikkö ja seleesitär pohjoisen.

Hänen sukupuolensa on seleeseille kuitenkin sivuseikka. Huomasti kiihkeämmin käydään keskustelua siitä mitä elementtiä suuresti kunnioitettu Loreldon käski. Versioita on yhtä monta kuin tulkitsijoitakin. Jotkut jopa uskovat, että hän pystyi käskemään jokaista elementtiä, mikä ei nykytiedon valossa ole mahdollista.

Eräässä laulussa Loreldon ui syysmyrskyn aikaan Pomachonin nykyiselle vankilasaarelle ja samaa kyytiä takaisin. Se saattaisi olla mahdollista ainoastaan jos hänen elementtinsä olisi vesi. Toinen legenda kertoo, että hän poltti käskemällään tulella kokonaisen vuoren täynnä tulilintujen pesiä. Skeptikot uskovat tämän viittaavan tulivuorenpurkaukseen, jonka vihollisen keskuudessa aiheuttama tuho tulkittiin sankarin eduksi. Tuulista jotka hän nostatti suojellakseen väkeään taivaalta syöksyviltä pedoilta on vähintään yhtä monta laulua.

Loreldon asui suurella todennäköisyydellä rannikkoseudulla. Ympäröivät olosuhteet ovat saattaneet vaikuttaa elementin löytymiseen, joten allekirjoittaneen vahva veikkaus on, että hänen elementtinsä oli tuuli – joka on myös yleisin elementti nykyväestömme keskuudessa. Totuus on kenties painunut ikuisiksi ajoiksi historian hämäriin.

Mitä tahansa elementtiä hän käski, Loreldon aloitti historiassamme kokonaan uuden kunniakkaan sivun. Hänen merkityksensä kansakuntamme kehitykseen on mittaamattoman arvokas. Aikakirjojemme mukaan hän onnistui auttamaan heimonsa jäseniä löytämään elementtinsä, ja noista naisista ja miehistä kerrotaan lukuisissa lauluissa, joissa Loreldoniin viitataan ajan merkittävimpänä suurkuninkaana. Hänen vaimonsa – tai hän itse – synnytti lukuisia kuumaverisiä poikia ja tyttäriä, jotka perivät hänen kykynsä ja jatkoivat niitä omassa verilinjassaan.

Loreldon on koko kansakunnan isä- tai äitihahmo. Vaikka nimi on arkikielessä muuttunut vähemmän juhlavaksi ja menettänyt merkitystään viittauksena historialliseen henkilöön, Loreldonin nimeen tullaan varmasti vannomaan vielä vuosituhansia.”

Damooreista ja niiden historiasta

Seleesian hevonen eli damoori on Seleesian mantereella elävä täysiverinen hevosrotu. On edelleen hämärän peitossa kuinka hevoset alunperin päätyivät Seleesiaan. Luolakaupunkien maalausten perusteella damoorien varhaisten esivanhempien on arveltu ilmestyneen tänne vasta noin vuonna 160 etl. (toim. huom. ennen tulilintujen lähdön).

Luonnontieteen tohtori herra T. Yannekai, Arduin yliopisto

Villejä damooreja elää eniten Keski-Seleesian karuilla erämaaylängöillä, kaukana asutuksesta. Niitä liikkuu myös huomattavasti lähempänä etelärannikkoa aina Bathaen läänin kaakkoisosissa saakka. Seleesian hevosesta on jalostunut kaksi muotoa: keskiylänköjen damoori (tästä lähtien pelkkä damoori), jonka uskotaan olevan rakenteeltaan lähinnä Seleesian ensimmäisiä hevosia, sekä pohjoisessa työkäyttöön jalostettu arbuterinhevonen, joka on raameiltaan rotevampi ja huomattavasti paksujalkaisempi. Arbuterinhevosia elää villeinä vuonoseuduilla, mutta niitä on jäljellä enää vain muutama vapaana laiduntava lauma. ¹

1) Karuimpia vuoristoseutuja ja pienempiä saaryhmiä lukuun ottamatta ainoa alue jossa hevosia ei ole koskaan tavattu villeinä on eteläinen suursaaremme Feon. Ensimmäiset hevoset kuljetettiin sinne ratsuiksi vasta kuluneella vuosisadalla. Niiden käyttö on rajoittunut lähinnä Feonin pohjoisosiin. Tämä johtuu osittain paikallisten tottumuksesta käyttää sitkeitä ja lihaksikkaita feeninhärkiä sekä työjuhtina että ratsuina.

Ominaisuudet

Arbuterinhevoset toimivat useimmiten työjuhtina. Nopeampia ja karuissa oloissa kestäviä damooreja käytetään ratsuina. Damoorin säkäkorkeus asettuu useimmiten välille 175–180 cm, kun taas suurimpien arbuterinhevosten säkä ylittää jopa kaksi metriä. ²

Damooreissa esiintyvät yleisimmät värit ovat punarautias, kimo, ruunikko ja voikko. Väreiltään halutuimpia ratsuja ovat papurikko, sinimusta sekä valkoinen, joka on väreistä selvästi harvinaisin. Valkoisen värin heikon esiintyvyyden on arveltu johtuvan siitä, että valkoiset yksilöt ovat olleet näkyvyytensä takia helpoimpia saaliita tulilinnuille. Punertavat, kellertävät ja rusehtavat yksilöt onnistuivat sulautumaan paremmin maaston väreihin, kun taas valkoiset, sinimustat ja papurikot ovat erottuneet damoorilaumojen keskeltä helppoina kohteina. Näidenkin joukossa puhtaan valkoinen damoori on loistanut suorastaan soihtuna. Arbuterinhevosten keskuudessa valkoinen on suhteellisen yleinen väri, erityisesti talvisaikaan lumisilla vuoristoseuduilla.

Damoorille luontevin liikkumisen tapa on laukka ja lyhyissä pyrähdyksissä lento, joka on peuramaisesti loikkiva askellaji. Ne saattavat olla hyvin haluttomia ravaamaan pidempiä matkoja. Damoorit ovat ihanteellisia ratsuja, sillä niiden askellus on pehmeää ja liitävää, ja ne jaksavat juosta pysähtymättä huomattavan pitkiä matkoja. Damoorit ovat myös tunnettuja kyvystään sietää janoa kuivissa olosuhteissa.

2) Korkein koskaan mitattu arbuterinhevonen oli Aardenissa erään tilallisen omistuksessa oleva lauhkea ori, joka totteli nimeä Tähkärö. Sen säkä ylsi 227 senttimetriin, ja se painoi liki 1600 kilogrammaa. Tähkärön luuranko ostettiin Seuralle; sitä säilytetään tällä hetkellä Aardenin luonnontieteellisen museon aulassa. Hurjasta ulkomuodostaan huolimatta mustankimoa Tähkäröä on luonnehdittu maailman kilteimmäksi hevoseksi. Kerrotaan, että se saattoi seistä laitumellaan tuntikausia hievahtamatta, ja antaa paikallisten lasten kiipeillä selässään. Se osasi jopa nostaa oikean etujalkansa koukkuun askelmaksi.

Tarina kertoo, että koko pitkän elämänsä aikana Tähkärö vauhkoontui vain kerran.

Tuolloin ori näki laitumeltaan jotakin mitä se ei ollut todistanut koskaan ennen: kiertävän sirkuksen vaunujen letkan, joka pääsi yllättämään sen kesken torkkujen. Syy hermostumiseen saattoi olla sirkuksen mukana matkustaneen vuoristopuuman karjahdukset, liian omituiset kyltit vaunujen katoilla tai musikanttien harjoitukset – kuka meistä tietäisi, mitä hevosen päässä tuolloin todella liikkui. Tähkärö rynnisti kohti laitumensa porttia ja suoraan siitä läpi. Se löydettiin vasta aamuyöstä seitsemäntoista kilometrin päässä kotitilaltaan, eikä se suostunut hievahtamaan sijoiltaan, ennen kuin sille usein laitumella seuraa pitänyt pikku vuohi kuljetettiin paikalle. Vasta yhdessä vuohen kanssa Tähkärö suostui palaamaan kotiinsa.

Tapauksen jälkeen on leikkimielisesti arveltu, ettei Tähkärö paennut laitumeltaan pelosta vaan tuohtumuksesta. Ohi kulkenut sirkusseurue oli nimittäin juuri se sama, jonka mukana kulki ”Arduin ihmeeksi” nimetty täytetty kummajainen, jota sirkusväki väitti aidoksi fennekiksi (ks. Seuran arkistot: ”Pieni sininen arvoitus”). On yleisesti tiedossa, että suurimman vaunun katolla oli tuolloin mainos tuosta kyseisestä täytetystä kummajaisesta, joka myöhemmin paljastui huijaukseksi. Tästä syystä Tähkärö tunnetaan kotipaikkakunnallaan myös nimellä Valheenhaistaja. Tähkärö oivalsi huijauksen ensisilmäyksellä kauan ennen kuin kukaan muu tohti julkisesti väittää Arduin ihmettä väärennökseksi. Silkasta tuohtumuksesta väen hyväuskoisuutta kohtaan se jyräsi laitumensa portin ja murjotti kokonaisen päivän ennen kuin suostui palaamaan kotiinsa.

Jalostus ja käyttö

Etelärannikolla ja sisämaassa on useita damoorien jalostukseen keskittyviä talleja. Tunnetuin näistä lienee Bathaessa, jossa sijaitsee yksi koko maan suurimmista hevostiloista. Aikaisemmin jalostuksessa on keskitytty kestävyyteen ankarissa erämaaolosuhteissa. Nykyisin myös esteettiset lähtökohdat otetaan jalostuslinjoissa yhä paremmin huomioon, ja jotkut tallit pyrkivät tuottamaan yksinomaan mahdollisimman kauniita ratsuja käytettäväksi valjakkoajoon kaupunkiolosuhteissa. Seuralla on oma jalostusta tutkiva yksikkönsä, joka sijaitsee Soleidassa Seuran vuokratallin yhteydessä.

Erityisen kauniina pidetään pitkäjalkaisia ja kaartuvaturpaisia yksilöitä, joiden vuohiskarvat ulottuvat mahdollisimman ylös (tästä muutamat kasvattajat ovat eri mieltä, ja suosivat jalostuslinjassaan mahdollisimman lyhyitä vuohiskarvoja). Kihartuvaa harjaa, ilmeikkäitä vaaleasävyisiä silmiä ja siropiirteistä turpaa pidetään erityisen viehättävinä piirteinä. Kookkaimmista damooreista, jotka täyttävät kauneusihanteet ja polveutuvat nopeista vanhemmista, maksetaan hevosmarkkinoilla huomattavia summia. Useita laukkakisoja järjestetään vuosittain eri puolilla Seleesiaa, ja ne keräävät runsaasti väkeä pitkien matkojen päästä. Tunnetuimmat ratsastajat ovat juhlittuja kuuluisuuksia. Damooreja myydään jonkin verran myös Dwyriin ja Ainikiaan – Adamorin kuninkaallakin on tätä nykyä omistuksessaan papurikoista damooreista koostuva kuusivaljakko.

Hyvin koulutettu damoori vastaa herkästi ratsastajansa avuihin, mutta ne ovat myös tunnettuja itsepäisyydestään. Villien damoorien kesyttämistä pidetään erityisen hankalana juuri tästä syystä. Yleisin tapa hankkia tuoretta verta on pyydystää lupaava villi tamma, siittää se kesyllä orilla ja keskittyä niiden jälkeläisiin. Jotkut kasvattajat harrastavat edelleen villien damoorien kesyttämistä ratsuiksi, sillä onnistuessaan se on osoitus rautaisesta ammattitaidosta. Damoori leimautuu vahvasti omistajaansa, joten myös sen tähden se on koulutettuna erinomainen ratsu.

Valkoista väriä on yritetty palauttaa damooreihin risteyttämällä niitä siropiirteisimpien arbuterinhevosten kanssa. Eräät kasvattajat arvelevat, että tästä yhdistelmästä on syntymäisillään kokonaan tuore hevosrotu – kolmas Seleesian mantereella.

Historia ja saapuminen Seleesiaan

Akateemisissa piireissä on käyty runsaasti keskustelua siitä kuinka hevoset alun perin päätyivät Seleesiaan. Damoorien piirteissä ja rakenteessa on havaittu monia yhtäläisyyksiä Ainikian aavikoiden laitamilla esiintyviin odialaisiin eli odianhevosiin. Myös odialaisilla on seitsemäntoista häntänikamaa kuten damooreilla, kun taas muilla tunnetuilla hevosroduilla niitä on yleensä vähintään kaksi enemmän. Vielä suurempi yhtäläisyys löytyy kavioista, jotka ovat usein suippenevat. Joidenkin damooriyksilöiden sarveiskavion päällä on selvä ura ja sen kärjessä syvennys, joka väistämättä luo mielikuvan sorkkamaisuudesta. Tämä on aiheuttanut keskustelua siitä pitäisikö damoorien esi-isät – hevosmaisesta ulkomuodostaan huolimatta – luokitella ennemmin sorkka- kuin kavioeläimiksi. Sorkkaa muistuttavan kavion muodon on ajateltu helpottaneen odialaisten liikkumista ja ravinnonhakua Ainikian rannikon vuoristoseuduilla, missä ravintoa ja vettä on niukalti.

Yhtäläisyydet näiden kahden rodun välillä ovat niin huomattavat, että voidaan lähes täydellä varmuudella sanoa damoorien periytyneen odialaisista. Tällöin ne olisivat tulleet Seleesiaan Immyrin meren yli Ainikiasta.

Yleisesti hyväksytyn teorian mukaan nykyisten damoorien esivanhemmat pakenivat ihmisiltä jollakin eteläisellä saariryhmällä. Seleesiasta tulleet merenkävijät onnistuivat pyydystämään niitä, ja kuljettamaan ne mantereellemme aikana jolloin ihmiset ja seleesit eivät vielä olleet kanssakäymisessä. Mantereella damoorit villiintyivät. Suotuisissa olosuhteissa kanta kukoisti ja levittyi pian lähes koko mantereelle.

Todennäköisesti seleesien ensikohtaaminen Ainikiasta tuotujen odialaisten kanssa tapahtui Kardamaanien maustesaarten tienoilla. Silti Kardamaaneilta ei ole koskaan löydetty viitteitä siitä, että alueella olisi joskus asunut villejä hevosia. Hevosia ei ole tavattu myöskään muilla eteläisillä saarilla eikä varsinkaan Feonilla, jossa olosuhteet olisivat olleet suotuisimmat. Damoorit näyttävät tutkimusten valossa siirtyneen Ainikiasta suoraan Seleesian mantereelle ilman, että ne jättivät merkkejä olemassaolostaan millekään saariryhmälle.

On epäilty, että jotkut hevosia omistavista ihmisistä purjehtivat Seleesiaan jo kauan ennen ajankohtaa, jolloin ensimmäinen ainikialainen kauppa-alus ankkuroitui varhaisimpien aikakirjojemme mukaan rannikollemme. Damoorit eivät voineet ajelehtia tänne hylkytavaran mukana kuten pienemmät ja kestävämmät olennot saattaisivat tehdä, eikä niiden uskota kuuluvan Seleesian alkuperäiseen faunaan.

Vaihtoehtoinen teoria

Damoorien saapumisesta Seleesiaan on olemassa myös eräs erittäin kiistanalainen teoria. Se on niin pöyristyttävä, että kansa ja tiedeyhteisö ovat täsmälleen yhtä mieltä sen mahdottomuudesta. Sitä on pidetty jopa rienaavana.

Vuonna 512 jt. Pomachonin akatemiaan toimitettiin tarkistettavaksi poikkitieteellinen väitöskirja, joka oli otsikoitu seuraavasti: Seleesian hevosen alkuperä – saariteorian mahdottomuus lajin siirtymässä mantereelle. Väitöskirjan oli laatinut lähes täysin salassa nuori tutkija, herra Joanin S. (hän joutui sittemmin muuttamaan nimensä teorian herättämän kiihkeän julkisen keskustelun myötä).

Toisin kuin otsikointi antoi ymmärtää, väitös ei käsitellyt damooreja vaan tulilintuja.

Herra Joaninin väitöksen ydin oli, etteivät ihmiset kuljettaneet damooreja saarille (tai mantereelle) eivätkä seleesit löytäneet niitä sieltä. Herra S. rohkeni väittää, että tulilinnut olisivat tuoneet hevoset Seleesian mantereelle. Asia olisi saatettu hyväksyä muutamin mutinoin mikäli hän olisi epäillyt tulilintujen kiikuttaneen hevosia meren yli Seleesiaan ikään kuin ”matkaeväinä”. Tämän teorian voi kuitenkin ampua alas yhdeltä istumalta: on yleisessä tiedossa, että tulilinnut ovat taitavia kalastajia, joten niillä ei olisi ollut mitään syytä roikottaa ylimääräistä painoa mukanaan meren yli. Tuskin monet niistä olisivat edes pystyneet siihen.

Herra Joanin S. ei jättänyt asiaa tähän.

Hän julkesi esittää teorian, jonka mukaan tulilinnut olisivat kuljettaneet odianhevosia Ainikiasta aikomuksenaan kasvattaa niitä ravinnoksi. Tämän hetken herra S. ajoitti aikaan, jolloin Seleesiaa ympäröivien merialuiden suurten kalojen kantojen on uskottu romahtaneen tulilintujen liiallisen saalistuksen seurauksena. Hänen mukaansa tulilinnut ymmärsivät tämän, ja huolestuneina ravinnonsaannistaan ne alkoivat etsiä muita keinoja turvata sukujensa olemassaolo. Suurten yksilöiden tiedetään voivan lentää meren yli, jolloin ne olisivat voineet havaita Ainikian rannikolla vaeltavat hevoslaumat, todeta ne syömäkelpoisiksi saaliiksi, ja kuljettaa eläviä odianhevosia raajoissaan tahallaan meren yli siinä toivossa, että ne lisääntyisivät ja korvaisivat suurten kalakantojen katoamisen jättämän aukon tulilintujen ruokavaliossa. Koska matka on pitkä, niiden olisi pitänyt pysähtyä useilla karuilla saarilla vähintään juottamaan hevosiaan ja lepuuttamaan raajojaan.

Teoria on naurettava jo pelkästään siitä syystä, että se vihjaa tulilintujen pystyvän älykkääseen, suunnitelmalliseen ajatteluun, ja vieläpä aikoina, jolloin seleesit eivät ymmärtäneet mitään suurten maanisäkkäiden kesyttämisestä.

Paitsi hilpeyttä herra S:n väitöstutkimus aiheutti sekä biologian että historian laitoksella myös suorainaista raivoa. On sanomattakin selvää, ettei hänen väitöksensä mennyt läpi, vaikka se oli varsin taitavasti kirjoitettu. Herra S. ei pystynyt perustelemaan riittävästi väitteitään tulilintujen älykkyydestä ja kyvystä hahmottaa tulevaisuutta ja suurempia kokonaisuuksia. Edes vetoaminen kunnioitetun Parsifal Ma’Feonin esseiden sisältöön tulilintujen kollektiivisesta ajattelusta ei pelastanut häntä, koska hänen teoriansa oli lähtökohtaisesti niin huteralla pohjalla.

Se että tulilinnut pystyisivät moiseen suunnitelmallisuuteen, pelkkä ajatus niiden huomattavan kehittyneistä kognitiivisista kyvyistä muutoin kuin taitavina saalistajina, on naurettava ja lapsellinen. Jopa herra S:n mielenterveyttä epäiltiin julkisessa keskustelussa.

Joanin S:n tämänhetkisestä tieteellisestä toiminnastaan ei ole tietoa. Huhujen mukaan hän turhautui sepitteensä saamasta vastaanotosta ja alkoi viljellä karmiinia.

Soleidan pohjoispuolella tulilintuhavainto
– armeija ampui tunkeilijan alas

Puolustusvoimiemme erikoisjoukot Jharondasta ja Mariathista jäljittivät pienikokoisen melusiborin ja lopettivat sen viivytyksettä. Peto ei ehtinyt aiheuttaa minkäänlaista tuhoa. Yhteysupseeri Pendaron Jharondan varuskunnasta vakuuttaa, ettei kansakunnalla ole aihetta huoleen.

Haastattelijana nti Felindoe Nounor

Kuluvan aurinkojenjakson 2. päivänä saatiin Soleidan läänin rannikolta useampi näköhavainto melusiborista, joka lensi rantaviivaa myötäillen ja kääntyi noin viitisenkymmentä kilometriä ennen Bathaeta sisämaan suuntaan. Erikoisjoukot määrättiin viipymättä sen perään. Pedon jäljitys ja pyydystäminen sujui upseeri Pendaronin mukaan ongelmitta.

”Kyse oli pienikokoisesta yksilöstä, jonka siipien kärkiväliksi mitattiin vain 7,3 metriä”, Pendaron kuvaa. ”Väkemme Mariathin varuskunnasta jäljitti sen onnistuneesti. Melusibor napattiin erämaassa noin parisataa kilometriä Mariathista pohjoiseen. Mukana operaatiossa oli myös Jharondan varuskunnan erikoisjoukkoja. Tuulenkäskijämme manipuloivat tuulta, jotta saimme sen painetuksi tarkka-ampujiemme osumatäisyydelle. Laukaus päähän pudotti sen heti. Kyse oli nuoresta yksilöstä, jonka kallo ei ollut vielä kehittynyt yhtä kovaksi kuin vanhemmilla tulilinnuilla. Olemme saaneet toistaiseksi ainoastaan yhden ilmoituksen kadonneesta vuohesta, mutta muuten melusiborin ei tiedetä aiheuttaneen harmia tai käyttäytyneen uhkaavasti väestöä kohtaan.”

Tämä on jo toinen tulilintuhavainto kuluvan vuosikymmenen aikana. Tilastollisessa valossa sen voisi nähdä enteilevän kasvua, sillä menneellä vuosikymmenellä tulilintuja nähtiin vain kahdesti (502 jt. kher ja 507 melusibor). Vaikuttaako siltä, että tulilintujen liikehdintä itärannikolla on lisääntynyt?

”En voisi väittää, että tilanteessa on tapahtunut minkäänlaista merkittävää muutosta. Vuoden 511 havainto (melusibor, toim. huom.) oli pitkälti samanlainen kuin tämä tapaus. Silloinkin rannikollemme eksyi yksilö, jonka siipien kärkiväli ylsi hädin tuskin kuuteen metriin. Tekisi mieleni melkein sanoa, että se oli melkoinen surkimus jopa tulilinnuksi. Tämä tuore tapaus ei ollut paljon edellistä kookkaampi. Tästä syystä Seuran tutkijat ovat epäilleet, että kyseessä on ollut karkotettu lauman hylkiö, joka on kollektiivisten muistojen ajamana yrittänyt palata takaisin paikkaan jonka koki kodikseen. Saattaa myös olla, että nämä harhailevat yksilöt ovat jollakin tapaa poikkeuksellisia tai ne on suljettu kokonaan pois yhteisöllisestä tajunnasta. Yksinäisinä ne ovat yleensä arkoja ja pelokkaita, ja käyttäytyvät vain harvoin uhkaavasti.”

Tulilintujen jäljitykseen ja tuhoamiseen keskittyvien eliittijoukkojen ylläpito on suurin yksittäinen kuluerä, kun huomioon otetaan varuskuntien koko vuotuinen budjetti. Erityisesti tämä kuormittaa itärannikon ja pääkaupungin varuskuntia. Pitääkö paikkansa saamani tieto, että kaikista kirjatuista tulilintuhavainnoista valtaosa osoittautuu virheellisiksi?

”Me suhtaudumme äärimmäisellä vakavuudella jokaiseen näköhavaintoon, joka tulilinnuista on tehty. Valitettavasti joukossa on myös näitä tapauksia, jossa yksittäinen henkilö on luullut nähneensä jotakin, mikä lopulta osoittautuu vain poikkeuksellisen kookkaaksi linnuksi. Eräät vapautussodan kokeneet kansalaiset ovat toistuvasti uskoneet nähneensä taivaalla tulilintuja. Kyseisistä henkilöistä meillä on kattava lista tohtorinlausuntoineen. Heitä on ohjattu tarvittaessa jatkotutkimuksiin. Yleensä armeijan näkijät huomaavat jo yhdellä tarkalla silmäyksellä, jos havainnon tehnyt ei ole täysissä hengen voimissa. Tietenkin tarkistamme jokaisen siviileiltä tulleen vihjeen, mutta kokemus on osoittanut, että useimmiten kyseessä on pelkkä harhanäky. Väärät havainnot painottuvat kesän hellekausiin, jolloin lämpötilat etelässä saattavat kohota huomattavan korkeiksi ja vaikuttaa näkyvyyteen pitkien etäisyyksien päässä. Emme kuitenkaan voi koskaan tietää varmuudella tutkimatta maastoa. Tästä syystä senaatti sääti viime vuonna tuntuvan sakkorangaistuksen koskien vääriä tulilintuhavaintoja. Erityisesti sotien jälkeen syntyneille sukupolville haluaisin painottaa, ettei tämä missään nimessä ole leikin asia, vaikka tällä hetkellä syytä huoleen ei ole.”

Joidenkin arvostelijoiden mukaan kansakunnan puolustamiseen korvamerkittyjä varoja voitaisiin käyttää tehokkaammin. Tulisiko summaa joka on varattu tulilintujen uhkan torjumiseen pienentää?

”Oma mielipiteeni on ehdoton ei. Armeijan on pysyttävä kaikesta huolimatta parhaassa mahdollisessa valmiudessa tulilintujen varalle. Loppukädessä senaatti päättää määrärahoista, ja tähän asti olemme olleet tyytyväisiä niiden riittävyyteen.”

Edellisen tulilintutapauksen jälkeen toimitukseemme tulvi huolestuneita kyselyitä kansalaisilta koskien yleistä turvallisuutta alueilla, joilla tulilintuja on nähty. Epäilemättä tämä sama huolenaihe on nyt yhtä ajankohtainen. Mieleeni palasi erityisesti kirje, jossa eräs nuori äiti huolehti uskaltaako vauvaa enää nukuttaa kuistilla. Millaisiin varotoimiin kansalaisten olisi syytä ryhtyä näiden havaintojen jälkeen?

”Tulilintuja huomattavasti suurempi turvallisuusriski pikkulapsille on edelleen juosta hevosvankkureiden alle tai pudota korkeilta paikoilta, vaikka havainto olisi tehty lähialueilla. Imeväisikäisille suurimmat riskit, jotka tulevat perheen ulkopuolelta, ovat Seuran laatiman tilaston valossa myrkyllisten hyönteisten pistot ja käärmeiden puremat. Kehottaisin siis vanhempia olemaan huolestumatta turhaan tulilinnuista. Painotan, että niiden ei tiedetä hyökänneen ainoankaan seleesin – tai ihmisen – kimppuun Feonin vapautussodan jälkeen. Silti tulilintuja kohdatessa ainoa oikea toimintatapa on ilmoittaa havainnosta oman paikkakunnan turvallisuusviranomaisille, jotka ryhtyvät tarvittaviin esivalmisteluihin ja kutsuvat armeijan edustajat paikalle.”

Tulintujen tiedetään viihtyvän nykyisin lähinnä Kharmarin valtion rajojen sisäpuolella, joten ne taittavat huomattavan matkan tullessaan tänne. Kerroitte, että kyse on ollut pienistä yksilöistä, joilla ei uskoisi olevan voimia lentää Immyrin meren yli. Kuinka ne pääsevät Seleesiaan saakka?

”Tulilintuhavaintojen kasvu – jos tässä yhteydessä kasvusta kannattaa puhua – alkoi Feonin vapautussodan jälkeen höyrylaivaliikenteen yleistyessä. On totta, että pienikokoiset tulilinnut harvoin jaksavat lentää meren yli pysähtymättä. Melusiborit ovat niistä taitavimpia lentäjiä, joten useimmiten juuri ne onnistuvat ylityksessä. Tämä alasammuttu yksilö vietti ainakin osan öistään erään Dwyrin mantereelta tulleen höyrylaivan katolla.”

Voitteko kertoa mikä alus oli kyseessä?

”Laivayhtiössä oltiin ymmärrettävästi syvästi järkyttyneitä, kun aluksen katolta löytyi melusiborin untuvia. Kun tällainen tapaus sattui ensimmäistä kertaa, seleesialaisten laivayhtiöiden tavaksi vakiintui tarkistaa alusten kattorakenteet öisin – kuten te varmasti tiedätte. Valitettavasti sama käytäntö ei ole voimassa ihmisten keskuudessa, vaikka Seleesian merialueelle saavuttaessa myös heidän on lain mukaan tarkistettava aluksensa tulilintujen varalta kahdesti yössä ja kerran päivässä. Kyseessä oli todennäköisesti inhimillinen erehdys; ihmisten hämäränäkö on erittäin kehno ja melusibor on sulkapeitteeltään musta. Se saattoi yksinkertaisesti jäädä kokonaan huomaamatta, jos se pysyi liikkumatta ja vaaditun tarkistuksen suoritti ihminen. Senaatin käskystä en voi kertoa nimiä julkisuuteen. Kyseisen laivayhtiön kanssa on käyty keskustelua ja he ovat ilmoittaneet meille, että tarkastuksen hoitanut henkilö on viipymättä erotettu tehtävistään. Haluaisin vielä huomauttaa, että on sekä seleesien että ihmisten yhteinen etu, etteivät tulilinnut pääse tänne salamatkustajina. Niitä ei haluta myöskään Dwyriin tai Ainikiaan. Valitettavasti emme kuitenkaan voi vaatia vieraiden valtioiden laivayhtiöiltä että heidän pitäisi palkata valvontatehtävään aina seleesi.”

Julkisuudessa on esitetty toistuvasti arveluita, joiden mukaan tulilinnut lähettävät pienempiä yksilöitä tänne vakoojiksi ja viestivät yhteisöllisen mielensä kautta Laumalle mahdollisuudesta uuteen hyökkäykseen.

”Tuo on kova väite jo pelkästään siitä syystä, että se tarkoittaisi niiden pystyvän strategiseen ajatteluun. Minkäänlaisia todisteita tästä ei ole saatu. Saalistaessaan tulilinnut viestivät toisilleen tehokkaasti pitkien matkojen päästä, mutta on epäilty vahvasti, ettei niiden yhteys kanna toiselle puolelle maailmaa. Kun ne lähtivät Feonilta vapautussodan jälkeen, lähes kaikki yksilöt olivat lähekkäin toisiaan samalla verrattain pienellä alueella. Ne muodostivat eräänlaisen ketjun, vähän kuin lennätinlinjan, jonka kautta tunsivat kunnioitetun puheenjohtajamme kohtaaman emoyksilön kauhun. Tulilinnun pitäisi palata takaisin Lauman luo mikäli se haluaisi viestiä täsmällisesti siitä mitä on nähnyt. Siksi emme päästä niitä pakenemaan. Toisinaan armeijan näkijät tutkivat vaikuttamisen mahdollisuuksia Lauman mieleen, mikäli onnistumme vangitsemaan tulilinnun elävänä. Se harvemmin onnistuu, sillä emme ota turhia riskejä väkemme turvallisuuden suhteen. Ja mikäli tulilinnut pystyisivätkin viestimään maailman toiselle puolelle, mitä pidän huvittavana väitteenä, ne viestisivät ainoastaan sen että puolustuksemme on erinomaisessa kunnossa. Suurin kiitos tästä kuuluu tietenkin itärannikon merivoimien väsymättömille partioille.”

Missä alasammuttu yksilö on nyt?

”Se on toimitettu Seuran haltuun Soleidan akatemian luonnontieteen laitokselle. Happo poistettiin heti pedon lopettamisen jälkeen, ja aine on nyt armeijan kemistien huomassa Mariathissa. Vaikka tämä tuntuu monesta lukijasta varmasti karmivalta, on eduksi puolustuksemme kannalta että saamme toisinaan tutkittavaksemme tuoreen tulilintuyksilön. Tutkijamme pystyvät yhdessä tohtoreiden kanssa kehittelemään tehokkaampia vastamyrkkyjä tulilintujen happoon, kun sitä on saatavilla tuoreeltaan. Tässä asiassa olemme ottaneet merkittäviä edistysaskelia. Mitä tulee muuhun ruhoon, Seuran kunnioitetut tutkijat ovat varmaankin jo pilkkoneet sen pieniin purkkeihin ja säilöneet tökötteihinsä. Luuranko ja sulat lahjoitetaan käsittelyn jälkeen opetuskäyttöön, ja tarpeettomat osat poltetaan. Tosin tuskin siitä paljon poltettavaa jää.”

(Pendaron yllättää reportterin naurahtamalla.) ”Eräs operaatioon osallistunut upseeri sanoi – ja tämä lainaus on sanatarkka – että olisi melkein ollut sääli käristää sellainen rääpäle, kun se pikku paskiainen näytti niin kuikelolta että olisi tuskin voinut nostaa ilmaa edes naapurin piskiä. Saattaa olla, että mainitsemani vuohikin vain karkasi omille teilleen ja jäi maapetojen saaliiksi. Näin tulilinnun ruhon melko tuoreeltaan. Sulat oli siinä vaiheessa jo nypitty, eikä se sanalla sanoen näyttänyt kovin vaikuttavalta. Säälittävä voisi tosiaan olla oikea sana.”

Kertomanne varmasti rauhoittaa lukijoidemme mieltä.

”Tämä yksittäistapaus ei ole nostanut hälytysvalmiuttamme, eikä kansalaisilla ole mitään syytä huolestua. Saattaa hyvin olla, että seuraavaa tulilintuhavaintoa saamme odottaa vuosikymmeniä.”

Jharondan päivälehti, pikkutalven 13. vuonna 512 jt.